Kauas on pitkä matka!

Olen tässä viime päivinä lukenut erästä vaihtariblogia Japanista ja olen tuumannut että minä en ole pahemmin kertonut täällä mitään tästä elämästä täällä. Ja tarkoitan siis muuta elämää kuin au pairin elämää. Sitä tavallista elämää, kaupassa käyntiä.. kai sitä kutsutaan myös nimellä kulttuuri. Ihmisten tavat.

Joten ehkä on aika pitkästyttää teitä tällä jonkinlaisella kulttuuriasialla.

Ensinnäkin. Täkäläiset lapset ovat jotain uskomattomia.. ja en nyt tarkoita kovinkaan hyvällä tavalla. Brittilapset eivät syö leivänreunoja, eivät osaa itse pukea vaatteita (ja tarkoitan siis niitä joiden pitäisi osata), eivät osaa olla missään yksin; äidit saattavat lapsensa koulun ovelle asti koska pelkäävät että matkalla portilta ovelle voi sattua jotain!!1
Lapsille leikataan kaikki ruoat valmiiksi (myös niille joiden se pitäisi itse jo osata), hyvä ettei sitä pureskella valmiiksi!
Vanhemmat pitävät lapsiaan todella pitkän aikaa erilaisissa makuuasennoissa, ja tämän takia lapsilla ei ole sellaista normaalia niskaa, kun pää ja selkä ovat samalla linjalla.

Puhumattakaan siitä että lapset (tai lähinnä vanhemmat) eivät tunne käsitettä lämpimät vaatteet. Lapset kulkevat puolialasti kun tuulta on yli 15 m/s, auringosta ei tietoakaan ja asteet nollassa, ellei nollan huonommalla puolella.
Ja kun täällä oli lunta, meidän mukulat kulki kunnon vaatteissa, kun taas paikalliset juoksentelivat takit auki (jos niitä edes oli), kumpparit jalassa, ohuet legginsit eikä tietoakaan hanskoista, pipoista tai kaulaliinoista. Ei ihme että täällä on jokapuolella ihmiset kipeänä koko ajan kun _talvella_ puolialasti juoksentelevat lapset tartuttavat kaikki.

Sitten brittiläisestä kaupankäymisestä.. esim. meidän lähikaupassa ostokset pakataan valmiiksi pussiin. Kyllä, juuri niin. Kassalla on pieni syvänne, mihin mahtuu kori tai sitten siihen laitetaan ostokset, ja kassahenkilökunta (aamuisin oma porukka, iltaisin oma porukka, kivat vuorot -.-) pakkaa ne suoraan luettuaan EAN-koodin. Kassahenkilökunnan selän takana on myös tupakat ja kirkkaat viinat.
Lähikaupasta saa ostettua myös muutakin alkoholia ja ovat ihan asiakkaiten käsien ulottuvissa. Sieltä saa myös särkylääkettä, ja muita lääkkeitä. Ja se hinta niillä särkylääkkeillä.. meidän lähikaupassa 16 tablettia 500mg paracetamolia maksaa alle 40 penceä. Sillä hinnalla saisi juuri ja juuri ehkä yhden buranan?
Tässä kaupassa ei ole myöskään omia siivoojia, vaan henkilökunta hoitaa siivoamisen. Ja käsittää siis ihan kaiken siivoamisen.

Isoimmissa kaupoissa taas, esim. keskustan Sainsbury's. Kassat ovat niinkuin useimmissa Lidleissä (Suomessakin), eli lyhyet tavarapäädyt. Ja näin ollen kassahenkilö joutuu odottamaan niin kauan että edellinen on tavaransa pakannut, eli kiirettä saa aina pitää. Mutta ei sen puoleen, ei niillä tunnu olevan ikinä mikään kiire.
Niin ja tosiaan, tupakat ovat kaikissa kaupoissa jonkun henkilökunnan jäsenen takana. Eli suurimmaksi osaksi joutuu jonottamaan erikseen että saa tupakkaa ostettua, joitakin poikkeuksia on.

Ihmiset täällä eivät osaa kunnolla syödä muuta kuin paahtoleipää, mikä tuskin lienee yllätys kenellekään. Ja mieluiten vaaleaa paahtoleipää. Ja kun aikaisemmin mainitsin siitä, että lapset eivät syö niitä leivän reunoja.. kaupoissa myydään leipää josta ne reunat on otettu jo valmiiksi pois. Kyllä, minä myös tiputin leukani alas kuullessani tästä ensimmäisen kerran.

Harvoissa autoissa on ikinä valot päällä. Ihan oikeasti, ulkona ollessa (oli sitten valoisaa tai pimeää) harvalla autolla on ne valot päällä. Ja kun ne vetää pikkuteilläkin tuhatta ja sataa, välittämättä muista, niin yritä siinä sitten pysyä hengissä.

Ja tuota öhm.. mietin tänään vaikka miten monta eri juttua tuossa päivällä, mutta en oikeasti muista enempää. Taidan tehdä niin, että kirjoitan aina niistä kun tulee jotain mieleen tai koen jotain uutta mieltä järisyttävää.. ei kun ai niin! Tiedän pari 6-vuotiasta, joiden perseet pyyhitään koulussa. Kyllä.
Mutta niin.. tätä tämä on.

---
Ja sitten tosiaan, takana oleva(t) päivä(t). Joka ikinen ilta lupaan itselleni, että menen aikaisin nukkumaan että jaksan valvoa sitten pe-la yönä ja ennen kaikkea bilettää vähintään sen 6 tuntia, mahdollisesti jopa enemmän tarpeen vaatiessa! Mutta joka ikinen ilta huomaan kellon lähenevän yhtätoista, ja minä olen edelleen koneella eikä tietoakaan nukkumisaikeista. Paitsi ääni pään sisällä joka huutaa kurkku suorana että kone kiinni ja nukkumaan. Mutta aina vain annan sen kellon mennä yli sen yhdentoista ja äh. Olen aamulla kuolemanväsynyt, ja se näkyy myös päivän töissä. Onneksi on olemassa energiajuoma, joka on ehkä parasta. Sen avulla selviää yksi jos toinenkin!

Tänään oli taas hurlumhei-päivä! Vietiin Vilhon kanssa Julius nurseryyn ja tarkoitus oli mennä toddler-klubiin sitten Vilhon, mutta eiköhän herra päätä että eipä muuten mennä mihinkään toddleriin, vaan puistoon. Minä en meinannut antaa periksi, mutta jätkä veti sellaisen kuorokonsertin päälle, etten oikeasti kehdannut mennä sen kanssa sinne sisälle. Ja näin ollen annoin periksi (syytän väsymystä!) ja mentiin puistoon.. ja vielä toiseen puistoon.. ja vielä kolmanteen puistoon. Yhdeksän aikaan lähdettiin siis liikkelle ja kello läheni lahjakkaasti yhtätoista kun tultiin kotiin. Eli oli Vilhon ruoka-aika ja sitten herra pani nukkumaan. Vähän aikaa se jaksoi äitiä siellä huutaa, kun tiesi äidinKIN olevan sillä hetkellä kotona. Poika huusi ettei jaksa nukkua, mutta lopulta kesken lauseen hiljeni ja nukahti.
Haettiin Julius, pistin sille ruoan kotona, ja itse otin vähän lepoa. En olisi muuten selvinnyt näin pitkälle tässä päivässä.
Ja niin.. rähinää oli taas poikien välillä, Vilho haukkui veljeään tyhmäksi, kun tämä itse ei osannut pyytää nätisti palloa Juliukselta (ollaan siis opeteltu aika paljon tätä nätisti pyytämistä, mutta Vilholla se "antaisitko" tuppaa jäämään aina sanaksi "anna" ja aika kovalla kirkumisella). Ja lopulta, Vilho pyysi anteeksi, minä lähdin jatkamaan ruoanlaittoa ja samassa kuulin kuinka Vilho yritti kuiskata vielä Juliukselle hemmetin ilkeällä äänellä TYHMÄ, ja siinä samassa muksu lähti pimeeseen vessaan ja eikös tämä ruvennut parkumaan mun hermostumista. Mutta on se nyt perkele kun penska ei usko.
Ja te, lukijat, uskokaa tai älkää, ruoanlaiton ohessa pojat pyytelivät vuoron perään anteeksi toisiltaan, kun tekivät pahoja toisilleen. Milloin toinen hakkasi pallolla, milloin toinen repi tukkaa.. jep, kauhukakaroita ovat.

Niin ja katottiin me tänään Muumipapan muistelmia kanssa! Oli aika ihanaa, vaikka pojat ei siitä lopulta niin paljoa välittäneetkään, onneksi minä olin onnellinen tahmatassuista ja Muumipapan ja Muumimamman ensitapaamisesta <3

Mutta kuittaan, ja ehkä menen oikeasti nukkumaan.