viikko takana - monta vielä edessä

Ensimmäinen viikko Englannissa meni niin hujauksessa, että ihan hämmästyttää miten äkkiä päivät kului. Tottakai se on sitä, kun jokainen päivä on erilainen, ikinä ei aamulla tiedä mitä tulee tapahtumaan, on nämä muksut sen verran erikoisia tapauksia :)

Tommi on tällä hetkellä Suomessa ja me Sannan kanssa ollaan pidetty taloa pystyssä torstaista asti. Lauantai oli yhtä hulinaa; Juliuksella oli juhlat, Lianalla oli juhlat, Lianalla oli myös jumppa ja Liinulla oli jumppa. Ja kaupassa piti käydä, lapset ruokkia, lapset käyttää pesulla.. lähdettiin Sannan ja Vilhon kanssa liikenteeseen hieman ennen kolmea ja oltiin vasta kuuden aikaan kotona takaisin. Kolme tuntia meni lasten hakemiseen ja kaupassa käymiseen. Sairasta.

Vilho-raukalla tulee kulmahampaita, ja käytös on sen mukaista. Koko ajan kitisee, itkee ja on pahall päällä. Ja sen takia ollaan kaikki vähän varpaisillamme, ettei sanota vääriä sanoja tai tehdä jotain vääriä asioita, ettei toinen hermostu. Meinaan hermostuessaan pieni mies jaksaa huutaa, huutaa ja huutaa. Niin ja huutaa huutamistaan. Siitä ei meinaa oikeasti tulla loppua.

Yksi päivä kävin pyörimässä keskustassa, ja rakastuin tähän paikkaan entistä enemmän. Kaikki tuntuu olevan hirmu halpaa, onnettomilla hinnoilla saa ihania asioita, niitäkin joita olen Suomessa himoinnut (mutta kovan hinnan takia en ole raaskinut) olen täältä saanut punnalla tai kahdella. Lontooseen pääsyä tietty odotellen ;)

Tuossa yksi ilta Sanna kyseli multa, että mitä oon nyt tykännyt olla. Kehuin kauheasti ja kerroin mitä mieltä olen oikeasti (että rakastan olla täällä). Sanna siihen totesi, että he tykkäävät kanssa minusta, että oon niin positiivinen, kestän lasten huutamista enkä itse hermostu ja hoidan hommani hyvin ja lapsetkin ovat sanoneet monesti hälle, että "äiti, Hanna on niin kiva ja ihana, me tykätään siitä".
Tuli tosi hyvä mieli Sannan sanoista, että ne tykkää meikäläisestä yhtä paljon kuin minä niistä! Entistä paremmalla mielellä olen täällä vielä viikkoja, kuukausia.

--
Viime aikoina on tullut jotenkin ikävä Suomea, ja Suomessa olevia asioita. Ikävä sitä rytmiä siellä, ikävä vittumaisia asiakkaita (joo, taidan olla sekaisin) ja ennen kaikkea ikävä elämää Suomessa. Ei, pelkoa ei ole siitä että hyppäisin huomenna lentokoneeseen ja rupeaisin elämään sitä samaa paskaa elämää Suomessa kuin ennen tänne tuloa, mutta jotenkin vain se tuttu ja turvallinen (pah) elämä pistää ikävöimään.
Eniten ikävöin niitä läheisiä ihmisiä, niitä joita näki oikeasti lähes päivittäin, joitakin monta kertaa päivässä. Ja varsinkin kun porukka pistelee viestejä kuka missäkin, että on ikävä, tule jo takaisin jne. Ne on niin suloisia, mutta silti niin karuja.
Ja kun tietää, että toiset on oikeasti niin kaukana..
Minä oon myös miettinyt sitä, että entä jos nyt käy niin kuin kävi silloin kun muutin pohjoiseen? Menetin paljon ihmisiä Lohjalla, enkä ole kaikkia saanut edes takaisin. Vieläkö joku jaksaa vihata minua sen takia että ajattelin silloin itseäni?
Mutta oikeasti, entä jos nyt käy samoin? Entä jos minulla ei Suomeen palatessa enää olekaan mitään jäljellä, jos olen oikeasti menettänyt kaiken?
Kamalaa riskinottoa tämä elämä.